Metamorfoosi se jaksaa sitten kummastuttaa kerta toisensa jälkeen. Vaikka blogini keskittyykin pääasiassa muihin juttuihin on seuraava kokemus pakko jakaa. Olen joinakin kesinä onnistunut kasvattamaan muutamia päiväperhosia toukasta täysikasvuisiksi perhosiksi, esimerkiksi kaaliperhosen (Pieris brassicae) ja nokkosperhosen (Aglais urticae). Muutama vuosi sitten löysin pihalta mustan karvaisen toukan ja päätin ottaa sen pieneen terraarioon kasvamaan, jotta voisin seurailla sen touhuja ja mahdollista talvehtimista. Laji oli heinähukka (Macrothylacia rubi). Toukka söi ahkerasti koivunlehtiä, joita sille tarjoilin ja loi kertaalleen nahkansakin. Lopulta ilmojen viilettyä se kaivautui maahan terraarion pohjalle. Olin lukenut jostain, että toukkana talvehtivat perhoset ja yökköset olisivat vaikeita saada selviytymään hengissä talven yli, saattamaan metamorfoosinsa loppuun. Myös tämän toukan kohdalla ennuste kävi toteen, koska toukka oli kuollut ja kuivunut kasaan maan sisällä eikä siitä näin ollen koskaan tullut perhosta.
Sitten eteeni osui toinen toukkalöytö. Syyskuussa 2017 ollessani Porvoossa sienestämässä lapsilauman kanssa löysi yksi lapsista ison ruskean toukan maasta. Luulimme sitä hetken kissan ulosteeksi mutta toukka paljasti itsensä lähtemällä liikkeelle. Otin sen pieneen purkkiin ja aloimme määrittää lajia netin avulla. Nopeasti sieltä löytyikin samannäköisiä toukkia ja selvisi että kyseinen laji oli horsmakiitäjä (Deilephila elpenor). Horsmakiitäjä on kaunis ja isokokoinen perhonen jonka toukka nimensä mukaan nauttii ravinnokseen horsmanlehtiä. Värityskin muistuttaa kovasti maitohorsmaa. Valokuvaa minulla ei ikävä kyllä ole itse kiitäjästä ja syy siihen selviää myöhemmin tässä kirjoituksessa.
Matkasimme bussilla kotiin ja siirsin toukan isompaan terraarioon parvekkeelle. Lähdin ulos etsimään lisää horsmia tarjottavaksi ja ihme ja kumma: löytyi kaksi muuta kiitäjän toukkaa! Toinen oli isompi ja tumma, toinen pienempi ja vihreä. Kummallakin vielä komea rivistö keltaisia täpliä kyljissä. Olivat värieroista huolimatta samaa sorttia keskenään, matarakiitäjiä (Hyles gallii). Oli todellinen yllätys löytää tällaisia keskeltä rakenteilla olevaa Helsingin Jätkäsaarta suurin piirtein ainoasta horsmapuskasta tien varressa. Toukat matkasivat mukanani kotiin ja saivat yhteisasumuksen parvekkeelta. Sivuhuomiona mainittakoon, että kiitäjäntoukat ja varmasti kaikki muutkin toukat ovat suursyömäreitä eli ravintokasvia saa olla rahtaamassa kotiin selkä vääränä (siinä alkaa jo pikku hiljaa laskeskella päiviä niiden koteloitumiseen… 😀 ). Ravinnonhakureissulla löysin vielä kolmannen matarakiitäjän toukan, joten kolmikko sai asustella kämppiksinä horsmakiitäjän ollessa erillään muista, omassa yksiössään.
Horsmakiitäjän toukka kaivautuikin jo löytöpäivän iltana maan alle terraariossaan, eli olimme löytäneet sen hetkellä jolloin se oli hakemassa sopivaa koteloitumispaikkaa maan kamaralta. Muut toukat sen sijaan jatkoivat syöminkejään vielä muutaman viikon kunnes yksitellen kaivautuivat maan alle. Oli hauskaa seurata kuinka aina yksi toukka kerrallaan katosi jäljettömiin terraariossa.
Joskus vuoden vaihteen jälkeen kaivoin kotelot yksitellen esiin ja siirsin ne yhteen pieneen hiekalla täytettyyn terraarioon. Laitoin päälle vähän rahkasammalta ja terraarion koteloineen jääkaapin alahyllylle talvehtimaan. Suihkuttelin terraarioon silloin tällöin vettä jotta kotelot eivät kuivuisi. Kotelot olivat todella helppohoitoisia ja ne saattoi autuaasti unohtaa välillä kokonaan.
Kesän alulla otin pikkuterraarion ulos jääkaapista ja laitoin jokaisen kotelon omaan isompaan terraarioonsa. Niihin olin laittanut myös vähän vettä pieneen astiaan ilmaa kostuttamaan ja muutaman oksan kuoriutuvalle perhoselle siipien oikaisemista helpottamaan. Sitten piti vain odottaa ja odottaa… ja odottaa. Olin jotenkin kuvitellut, että perhoset kuoriutuisivat hetimiten mutta niinhän ei tietenkään käynyt. Kaikki kolme matarakiitäjän koteloa liikkui aika vauhdikkaastikin välillä mutta horsmakiitäjän kotelo ei liikkunut kertaakaan. Se ihmetytti vähän.
Yhtenä aamupäivänä alkoi sitten tapahtua. Huomasin kissan tarkkailevan yhtä terraarioista ja huomasin ensimmäisen matarakiitäjän kuoriutuneen! Se oli kummallisen näköinen pikkuruisine siipineen kun se kapusi oksalle roikkumaan ja odottelemaan siipiensä oikenemista. Seurailimme kissan kanssa tätä ihmettä silmät pyöreinä. Muutaman seuraavan päivän aikana kuoriutui myös kaksi muuta matarakiitäjää ja saimme kissan kanssa seurata uusintana tätä koko hommaa. Pitää siis paikkansa, että kiitäjät kuoriutuvat useimmiten aamupäivän aikana.
Horsmakiitäjän kohdalla tarina onkin toinen. Eräänä päivänä selvisi miksi kotelo ei ollut liikkunut lainkaan kun terraariossa juoksenteli ihan joku muu kuin mitä olisi pitänyt. Kotelon kuori näytti siististi aukisahatulta, ihan erilainen meno kuin kiitäjillä kuoriutuessaan. Kotelosta oli kuoriutunut jonkin sortin loispistiäinen (Parasitica), jota en vieläkään ole hyönteisopuksen puutteessa saanut määritettyä. Mutta iso ja vilkas se ainakin oli. Kaikkea sitä pääseekin todistamaan!
Kaksi matarakiitäjäkoirasta ja yksi -naaras oli lopulta saldo. Ja yksi loispistiäinen. Naaraskiitäjä oli selkeästi isompi eikä sillä tuntosarvet olleet tuuheat kuten koirailla on. Kissa oli hyvin kiinnostunut näistä epeleistä ja ne piti lopulta siirtää sen ulottumattomiin. Jännittävää puuhaa tämä toukkien kasvattelu!
Tänä syksynä en oikein ehtinyt etsiä toukkia, joten kasvatettavaa ei talveksi ole. Toivottavasti taas ensi vuonna!
Neulomista, retkeilyä ja neuleretkeilyä! 